Taisteluni isoäidin puolesta kotikuntalaissa ollutta rajoitussäännöstä vastaan

Kansalaisaktiivisuus edellyttää tiedon hankkimista ja uskoa omaan asiaansa. Jokaisella on näin mahdollisuus vaikuttaa yhteiskunnan epäkohtiin.

Joskus säädetyt lait ovat perustuslakimme vastaisia. Vuonna 2007 Suomen oikeusministeriön Internet-sivuilla otsikon 'Tunne perusoikeutesi!' alla sanotiin seuraavaa:
- - Lain on oltava kaikille sama, sana on vapaa, voi uskoa tai olla uskomatta, voi kokoontua ilman lupaa, voi valita asuinpaikkansa ja liikkua vapaasti. - -
Asuinpaikan valinnan sanottiin olevan perusoikeutemme, mutta silti monet läheisemme joutuivat tuolloin vasten tahtoaan - ja vasten omaistensakin tahtoa - elämään erillään omaisistaan.

Syy yllä kuvattuun löytyi Kotikuntalaista, joka sisälsi kotikunnan vaihto-oikeutta rajoittavan säännöksen. Tämä vuonna 1993 asetettu 'rajoitussäännös' oli perustuslain 9 §:n liikkumisvapaussäännöksen vastainen. Laki rajoitti meidän oikeuttamme vaihtaa kotikuntaa, mikäli esimerkiksi saimme pitkäaikaishoitopäätöksen tietyssä kunnassa.
Mikäli siis läheisemme tarvitsi kunnallista pitkäaikaishoitoa, hänen oli tuolloin voimassa olevan lain mukaan pysyttävä jatkossakin kirjoilla siinä kunnassa, jossa hän hoidontarpeen ilmettyä ja siitä päätettäessä asui.

Oman isoäidin yksinäisyys toi epäkohdan lähelle

Asia oli minulle läheinen, koska oma isoäitini joutui vastoin tahtoaan - ja vastoin lähiomaistensa tahtoa - elämään yksinäisyydestä kärsien erillään lähimmistään. Halusin auttaa hänet kunnalliseen hoitoon lähemmäs ainoaa lastaan ja muita lähimpiä omaisiaan. Selvittelin asiaa monelta suunnalta ja törmäsin joka suunnalla kotikuntalakiin. Koska olin päättänyt toimia kunnes onnistun, tulin väistämättä osaksi laajempaa taistelua kotikuntalain muuttamiseksi.

Rakensin asialle oman kotisivuston

Varasin domainin kotikunta.fi. Kirjoitin sivustoon tietoa mm. maksusitoumuksen anomisesta ja pidin blogia projektini vaiheista. Työstäni ja kokemuksistani hyötyivät sivuston ja asian saaman julkisuuden myötä myös muut, jotka asian kanssa läheistensä hyväksi kamppailivat. Se lämmitti omaa sydäntä.

Projektini kesti yhdeksän kuukautta. Saimme isoäidin asumaan Naantaliin lähelle meitä ennen kuin kotikuntalaki muuttui. Suureksi suruksemme Kerttu sai kuitenkin asua lähellämme vain n. kaksi kuukautta. Siitä huolimatta aika Naantalissa mahdollisti hänelle mm. lapsensa ja omien lapsenlapsenlapsiensa tapaamisen useaan kertaan viikossa ja niinkin yksinkertaisen, mutta arvokkaan asian kuin päiväsaliin istumaan pääsemisen aamusta iltaan sängyssä makaamisen sijaan.

Koska asia yhä herättää kiinnostusta, olen siirtänyt blogin tämän sivun alle sellaisenaan.